En ole koskaan puhunut tästä ennen, enkä tuskin aio enää tämän jälkeen mainita koko asiaa. Mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tästä julkisesti koska jotenkin on päästävä koko asian yli. Lopullisesti. Ehkä tämä auttaa.
Lapsena olin tosi iloinen ja avoin, menin juttelemaan kenen kanssa tahansa. Noin viisitoista vuotta myöhemmin olen päässyt pahimman ujouden ja häpeän yli , mutten vieläkään pysty puhumaan ryhmissä ja tulee tosi paha mieli jos joku vahingossa unohtaa kysyä mielipidettäni tai pyytää minua mukaan johonkin peliin tai aktivitettiin. En halua tehdä itsestäni suurta numeroa joten pidettelen "urheasti" kyyneleitäni ja kiroan siinä samalla itseni. Jos minua ei pyydetä mukaan, en myöskään itse mainitse asiasta. Liian monta kertaa on naurettu suoraan päin naamaa.
Eli, olen käynyt läpi (ja melkein selviytynyt kokonaan) monelle liiankin tutusta ilmiöstä- koulukiusaamisesta. Kouluajoistani muistan vain kuinka minua heitettiin kengillä ja kutsuttin "jäävuoreksi", "lehmäksi" tai "vitun huoraksi". Koskaan ei valittu joukkueeseen, eikä kukaan tullut juttelemaan välitunnilla. Aamulla olin ihan jäykkänä ja vatsakivut olivat aivan kamalat. Poikaystäviä ei tietenkään ollut, humalaisia yhdenillanjuttuja kylläkin. Yleisesti siitä syystä etten uskaltanut kieltäytyäkään. Selviytyäkseni kehitin mantran "minäpä näytän niille".
Lukiosta pääsin koulun parhaalla todistuksella, aloitin opiskelut huippuyliopistossa, olen matkustanut ja tavannut ihania ihmisiä (joista monet ovat käyneet läpi samantyyppisen helvetin). Olen kokenut tosi paljon mielenkiintoista. Enää ei ole mitään todistettavaa kenellekään, paitsi itselleni. Haluan olla hyvä ihminen, hyvä ystävä, hyvä tytär ja sisko, hyvä kissanomistaja, sekä hyvä tyttöystävä.
Joskus, huonoina päivinä, tunnen kuitenkin itseni tuoski jäävuoreksi, joka ei osaa puhua kunnolla, jolla on rumat vaatteet ja likaiset hiukset. Tuoksi tytöksi jota kukaan ei halua koskea ilman aimo annos alkoholia. Silloin tekee niin mieli juosta karkuun, mutta niin kai se vain on ettei itseään pääse karkuun, ja menneisyyden pitäisi antaa olla rauhassa. Onneksi noita huonoja päiviä on nykyään suhteellisen vähän, ja kiitän myös jotakuta siitä että selvisin tästä kuitenkin näin hyvin, paljon pahemminkin olisi voinut käydä.
No comments:
Post a Comment